Hengissä edelleen

No hei! Pitkästä aikaa.

Ei iskenyt tyhjän paperin kammo eikä mikään muukaan velttoutta kummempi. En vaan saanut itsestäni kesällä sen vertaa irti, että olisin kirjoitellut. Eikä kyllä suuremmin ollut asiaakaan. Ei pahemmin vituttanut mikään tai jos vitutti niin ei kuitenkaan niin maagisissa mitoissa, että olisi tuntenut tarvetta avautua laajemmalti tai sitten vitutti niin gigalla, että siinä ei paljoa näppäimistöä tarvittu.

Olihan näitä klönttejä seesteisyydessä ja meinasi aina välillä perse revetä, mutta pahimpien yli päästiin, kun sai naamakirjassa manata muutamalle tutulle silmäparille miestä, kersoja ja kusipäitä sukulaisia ja virtuaalimyötätuntoa ropisi paluupostissa ruudulle. Luojalle kiitos Facebookista! Kummasti helpottaa, kun kirjoittaa ruudulle perkele, klikkaa enteriä ja peukkua pukkaa.

Paikallislehdessä päätoimittaja kirjoitti alkusyksystä, että Facebookiin ei saisi kirjoittaa mitään sellaista, mitä ei pysty paikallisella huoltoasemalla ääneen julistamaan. Mikäs siinä, hyvä neuvo niille,  joilla on jonkin sorttista itsesuojeluvaistoa ja älyä sensuroida juttujaan. Sitten on nämä meikäläiset, joille on aivan sama, kuka kuulee ja mitä kuulee, kun tilannetta pukkaa.  Avautua pitää ja se pitää tehdä heti. Manataan ja kadutaan sitten jälkeenpäin, jos ymmärretään.

Muutama vuosi sitten tuumin, että ei ikinä Facebookiin. Ei voi turhempaa keksintöä olla. Mitä järkeä? Pakko oli kuitenkin työn takia liittyä ja vanhanaikaisestihan siinä kävi. Eka kerran kun päivitti ja peukku napsahti, niin se oli menoa. Mikä ihana foorumi! Sanoi mitä sanoi niin aina joku tykkää. Ei meillä kotona näin käy. Sanoi mitä sanoi, niin kukaan ei kuuntele, mutta appajee, kun huikkaat saman kyberavaruuteen niin jo löytyy korvia. Mikä taivas! Vitutuksen ilosanoma leviää nappia painamalla ja kanssavittuuntuneet peukuttavat. Koukkuun jäätiin.

Välillä kyllä kannattaisi istua käsiensä päällä tai edes tehdä se koerykäisy huoltsikalla. Ei tarvitsisi hävetä jälkeenpäin, kun lukee fiksujen ihmisen päivityksiä ja huomaa, että jotkut osaavat käyttäytyäkin.

No. Meikäläisestä tehtiin tällainen. Maanantaikappale, tosielämän samsung, joka välillä toimii ja muun aikaa tilttaa, kunnes joku katkaisee virran.

Mutta hei, syyskausi on avattu. Pysytään kaapeleilla ja katsellaan, mitä elämä tuo tullessaan.
Mukavaa viikonloppua tai sitten ei.

Nalle Puh ja kaikki muut kusipäät

Jos maailmassa on jotain ärsyttävämpää, kuin FB.n Nalle Puh päivitykset ja nuo ikipositiivarit, jotka niitä jakavat, niin nostan hattua. Joka saakelin aamu, kun avaat koneen, niin ensimmäisenä silmiin osuu tuo perkeleen pehmo hinajapurkkinsa ja jonkun valopää lauseen kanssa.

Ei riitä, että pitää nousta ennen sianpieremää kuuntelemaan että ei huvita mennä kouluun, ei huvita laittaa pipoa, ei huvita laittaa hanskoja, ei. Punkero pitää huolen siitä, että loppuaamukin menee vituiksi. Kun ehtisi edes juoda aamuteen ennen kuin pitää valaistua, niin voisi jaksaa suodattaa aurinkoa heti aamusta, mutta kun se kone tulee avattua sillä välin, kun odottaa että tee hautuu ja pim, perseelleen menee. Nyt niitä on ruvennut tulemaan ruotsiksikin: "Kära Nalle", sa Christoffer Robin, "vad jag tycker mycket om dig." "Det gör jag med", sa Puh. Ei helvetti!

Kyrpii nuo ikipositiivarit. Vaikka ne jäisivät panssarivaunun alle, otettaisiin sekin varmaan kiitollisena vastaan. Kiva hieronta, ei jumita enää niskaa. Joulun alla ruvetaan päivittämään, kuinka on ollut kiva päivä: "Aamulla leivoin kaksi sataa piparia, sata pullaa ja pari kahvikakkua. Sitten kävin 20 km lenkillä ja söin. Ruokailun jälkeen olikin aika pestä sauna ja pesuhuone ja illalla heitin vielä sadan kilsan hiihtolenkin. Tulessani kotiin, olivat lapset jättäneet keittiön pöydälle levyn Fazerin sinistä ja lapun, jossa luki "olet maailman paras äiti" ja mies oli lämmittänyt saunan ja odotteli lauteilla siiderin kanssa. Ihana päivä!"

Kyllä ottaa pattiin! Meiltä voisi löytyä pöydältä korkeintaan lappu, jossa lukisi: "Söin sun suklaalevyn, oot tarpeeksi lihava muutenkin. T. mies P.S. Kanna takkapuita sisälle, että illalla voi lämmittää takkaa."

Minulla on yksi aivan erityisen ärsyttävä FB kaveri. Vanha koulukaveri, joka imi liiviin kiinni luokkakokouksen alla enkä kehdannut olla hyväksymättä kaveripyyntöä. Tällainen syntymästä lähtien martta ja täydellinen äiti. Lapset pokkaavat hymypoika ja -tyttö palkintoja eivätkä äidin sanojen mukaan ikinä ole rumaa sanaa äidilleen sanoneet. Näin tarina väittää, mutta vähän on vaikea uskoa, ettei muka edes kahdenvuoden ikäisenä, kun uhmaa pukkaa olisi äitikultaa nimitelty edes kerran. Tai mistäpä tuon tietää vaikkei olisikaan. Jospa tämä maailmankaikkeuden helmi on niin täydellinen, että ei kärvähdä koskaan eikä sano lapselleen rumasti tai korota ääntään tai jos kärvähtääkin, niin osaa kärvähtää niin, että ei taannu kaksivuotiaan tasolle. Minä en osaa. Meillä perkeleet lentää ja äidiltä puuttuu ainoastaan itkupotkuraivari, mutten käydään ihan satasella kaksivuotiaasta. Ei ole kumma, jos omat jälkeläiset eivät Käytöksen Kultaisen Kirjaan esimerkkitapauksiksi pääsekään.

Niin kuin tässä ei olisi jo tarpeeksi kadehtimisen ja vitutuksen aihetta, on tämä supermutsi vielä se maailman ahkerin. Ei riitä, että pestään omat ikkunat neljä kertaa vuodessa, käydään pesemässä vielä työpaikan ikkunatkin. Joo, ihan oikeesti, näin se tekee. Meikä saa säkällä pestyä neljä ikkunaa vuodessa ja nekin kuukauden välein.

Supermutsi kärrää kersoja joka jeesuksen kinkereihin, urheilee itsekin, sienestää, marjastaa, pakastaa, ryöppää, leipoo leipää ja kokkaa gurmeeta. Kaikki muistavat meikäläisen gurmee lantut ja paistin. Sieniä en kerää enkä syö. Sieni on tauti, joka saa raapimaan Sitä. Se riittää minulle. Suuhun en niitä laita.

Vielä en ole nähnyt supermutsin joulua. Kohta saa onneksi tutustua siihenkin. Taidan varmuudeksi blokata supermutsin päivitykset, ettei napsahda verisuoni poikki ennen aattoa.

Supermutsin ei ole koskaan tarvinnut laittaa lapsiaan jäähylle. Meillä on aition ovi käynyt, välillä olisi meikäläinenkin voinut mennä istumaan omat minuuttinsa. Supermutsi päivitti, että jäähyttely tuhoaa lapsen. Meillä meni putkeen siis siinäkin.

Vittu kun löytäis jostain kryptoniittia!

Toppahousuja ja muita pyhävaatteita

Helkkari. Ylioppilasjuhlat lauantaina eikä se läski sulanut vaikka viikonloppuna olikin kuuma.
Syyskuussa ja joulukuussa ja tammikuulla ja nojoo vielä maaliskuulla vannoin pyhästi, että toukokuun loppuun mennessä olisi lähtenyt 10 kiloa vaikka henki meinisi. Ei mennyt henki, mutta pari kiloa tuli lisää. Lauantaina pitäisi mennä naapurin tyttären ylioppilasjuhliin eikä päälle mahdu kuin äitiysfarkut ja toppahousut. Kumpikaan ei ole oikein in tällä juhlasesongilla. Voi perse. Kirjaimellisesti.


En tajua, mikä on. Kädet lappaa tavaraa suuhun niin etteivät leuat pysy perässä. Piilottelen perunalastupusseja mappien taa kuin pahin rapajuoppo. Kersojen pääsiäistrullittelu karkit söin eräänä yönä alta aikayksikön eikä kuopuksen jäätelöjemmakaan pysynyt turvassa. Kaikki lähtee, mitä ei ole pultattu pöytään kiinni. Tuorekurkku yhdeltä istumalta ja suklaata perään. Jälkeenpäin karmea morkkis ja hillitön vitutus, kun kävelee peilin ohi.


Mutta kun on aah niin nautinnollista. Öisin, kun muut nukkuvat. Istua kaikessa rauhassa sohvalla silleen relasti, katsella digiboksille tallennettuja ohjelmia ja herkutella. Hip vaan ja pussi meni. Hip vaan ja toinenkin. Hip vaan ja lonkille jäi. Säälittävää.


Tällä viikolla on pitänyt seurata nuorimmaisen sokeriarvoja öisin ja on pitänyt herätä mittaamaan verensokerit parin tunnin välein. Kun ulkona on yöllä jo valoisaa, käy yleensä niin, että alkuillasta/ yöstä uni tulee, mutta kun heräät ensimmäiselle mittaukselle on peli sen jälkeen menetetty. On valoisaa, ei nukuta, virtaa on aamu viiteen saakka. Sitten kyllä nukuttaisi, mutta ei onneksi tarvitse kauaa torkkua, kun kello herättää kymmenen yli kuusi. Justiinsa kun pääsi sopivasti uneen.
Anyway. Yöllä on virtaa ja tässä eräs yö sainkin jonkun kohtauksen ja rupesin puoli neljältä aamulla tekemään vatsalihasliikkeitä. Sata vedin ja päälle 50 lantionpohjalihasten vahvistusliikettä että kusi pysyisi päässä eikä tirahtaisi joka aivastuksella housuihin. Homman viimeistelin vielä 20 etunojapunnerruksella ja henki meinasi mennä. Ja oli hiki. Ja tyytyväinen olo. Aamulla tuntui kuin olisi laihtunut ainakin kolme kiloa. Peili palautti taas arkeen.


Rupesin jo huolestumaan, kun sama toistui seuraavanakin yönä. Tässähän ollaan pian kuin heinäseiväs. Onneksi kohtaus ei kuitenkaan kestänyt enää kolmanteen yöhön. Vatsa"lihakset" olivat niin kipeät, että oli "pakko" ihan vaan maata sohvalla. Olen kyllä kuullut, että palautuminen on treenatessa äärimmäisen tärkeää. Samoin tankkaus. Päätin panostaa pari seuraavaa yötä niihin.


Tänään nakkasin nuorimmaisen illalla kaverin luo leikkimään ja painelin paikalliseen Halpa Halliin tsekkaamaan, josko päälle löytyisi jotain joka venyy. Tahtoo tulla hiki niissä toppahousuissa. Kävikin pirunmoinen tuuri, kun poistorekistä bongasin kesämekon, sellaisen, jossa tissien päällä on rypytys ja helma levenee heti tissien alta ja peittää koko komeuden nilkkoihin asti. Ou jee ja mahtui jopa päälle. Ja peitti kaiken. Kiitos Jeesus! "Laihana" lakkiaisiin. Ja saa mättää tarjottavaa kaksin käsin. Ei tasan taatusti hame repee. Ei hierrä, ei kierrä ja on helppo pierrä. Siinä ne tärkeimmät meikäläisen vaatekriteerit (Mungolla taitaa olla toisenlaiset vaatimukset releiden suhteen). Täydellistä. Allit survotaan pieneen boleromittaiseen jakkuun ja naps kahvipöytää kohti. Kerrankin lykästi! Eikä maksanu kuin 12.50.


Ens yönä ei jumpata. Tai mistä sen tietää, nyt kun on päässyt vireeseen ja pahin kramppi helpottanut. Jospa sitä olisi vaikka heinäkuulla 10 kiloa laihempi. Tai elokuulla. Tai joulukuulla. No hitto ens kevätjuhlaan sitten. Talvella mahtuu ne toppahousut.

Kasvukipuja

Odotellessa koulujen loppumista ja kesäloman alkamista on jotenkin haikea olo. Toisaalta iloitsee siitä, että hetkeen ei tarvitse kulkea kellon mukaan, saa nukkua myöhään ja valvoa öisin. Minnekään ei ole kiire.


Takaa nousee kuitenkin haikeus. Suru siitä, että lapset kasvavat ja että jälleen on yksi luokka takana. Kuopus ei ole enää pieni tokaluokkalainen ja esikoinenkin aloittaa syksyllä viimeisen vuotensa tutussa ja niin rakkaaksi tulleessa pienessä kyläkoulussa. On paha olla. Vuosi vielä ja esikoinen lähtee yläkouluun.


Kuinka näitä hetkiä kaipaakaan. Pieniä poikia reput selässään koulukyytiä odottamassa. Nahistelua ja raivoamista. Kiireisiä aamuja, jolloin mikään ei suju ja kaikilta menee hermo. Tauotonta puhetta peleistä. Kaikkia niitä pieniä asioita, jotka nyt tekevät hulluksi ja joita muutaman vuoden kuluttua kaipaa ihan hulluna. Ei tahtoisi päästää irti.


Miten sitä osaa? Elää, kun Lego -kämppä on tyhjä eikä joka puolella loju vaatteita ja Aku Ankkoja. Ei kuule kiljumista eikä tappelun ääniä. Kukaan ei huuda äitiä. Miten siitä selviää? Vai selviääkö ollenkaan, kun olet ollut niin tyhmä, että olet elänyt lapsillesi koko sydämelläsi ja hengittänyt vain heitä. Tyhmä, mutta en kadu. Yhtäkään heidän kanssaan vietettyä hetkeä. En kadu sitä, että perhepedissä nukuttiin kolmevuotiaiksi asti. En kadu riitoja ja pahoja sanoja, jatkuvaa halaamista enkä tehtyjä virheitä. Ne kasvattivat minusta äidin ja lapsista ihmisen alut, jotka seisovat tukevasti jaloillaan ja uskaltavat kapinoida. Tietävät, että sanoivat tai tekivät he mitä tahansa, se kestetään. Rakkaus ei lopu, vaikka se paha olo kaadettaisiinkin vanhempien niskaan. Kasvatti lapset, jotka tietävät, että heitä rakastetaan. Ehdoitta ja ihan sellaisina kompuroivina raakileina kuin he ovatkaan. Tietävät, että virheitä saa tehdä, niistä opitaan.


Vuosi on vielä aikaa. Olla pieni. Sitten elämä muuttuu. Äiti ei ole enää ihme. Kaverit vievät mukanaan. Vähän sitä on jo päästy näkemään. Iloa siitä, kun on huomattu, kuinka kivaa on, kun lieka ei ole enää niin kireällä. Saa mennä jo vähän ja olla kavereiden kanssa. Muuallakin kuin kotona. Tekstaillaan ja kerrotaan salaisuuksia. Ihastutaan ja rakastutaan. Vielä siitä kerrotaan, kun tykätään. Mutta kuinka kauan?


Halaan kyllä. Niin kauan kuin antavat. Ja pussailen ja naputan, huudan ja raivoan ja toivon, että kaiken tämän sekopäisen arjen kautta opitaan ymmärtämään, että vaikka sitä joskus lähdetäänkin niin kotiin on lyhyt matka ja ovi on aina auki.

Elämää suurempia hetkiä

Muistoihin ei tarvita paljoa. Muistot syntyvät spontaaneista tilanteista, tuoksuista, äänistä ja hetkistä, jotka jollain ominaisuudellaan piirtyvät sydämiin.


Parhaat lapsuusiän muistot eivät maksa paljoa eivätkä vaadi paljoa. Hetket, joita aikuisena muistellaan ovat niitä hetkiä, jotka vietettiin perheen kanssa ihan niissä tavallisissa arjen askareissa. Kun leivottiin yhdessä pullaa, käytiin ongella, maattiin nurmikolla viltin päällä ja luettiin kirjoja. Ihan tavallisissa hetkissä, kunhan niissä saa olla yhdessä vanhempien kanssa ja on aikaa ihan vain olla.


Meillä tehdään tänään muisto. Tallennetaan sielun syvyyksiin lapsuudesta hetki, jota kerrotaan joskus myöhemmin omille lapsille ja joka toivottavasti joskus antaa sysäyksen luoda muistoja omille lapsille.


Esikoinen lähti tänä aamuna koulun kanssa luokkaretkelle ja kuopus joutui jäämään kotiin flunssan takia. Mieli oli paha ja jotain piti keksiä. Päätettiin pitää yökkäri piknik. Aamulla aamupalan jälkeen kerättiin koriin ja kylmälaukkuun eväitä, haettiin komerosta viltit, keräiltiin irtotyynyjä ja lähdettiin retkelle olohuoneeseen. Leviteltiin lattialle viltit ja herkkukorit ja haalittiin viereen Aku Ankkoja, kirjoja, elokuvia, lautapelejä ja parit videopelit. Sääntönä oli, että koko päivä piti olla yökkäreissä ja että herkkuja piti syödä. Luetaan, pelaillaan ja katsellaan elokuvia. Ihan vaan röhnötetään yökkäreissä ja ollaan. Pääasia, että ollaan viltillä ja että on evästä.


Piknikillä ollaan oltu nyt muutama tunti ja nyt valmistaudutaan nauttimaan se pakollinen kunnon ruoka. Yritetään keksiä joku näppärä keino, miten saadaan kissa pysyttelemään omien eväidensä parissa samalla kun itse syödään viltillä kanaa ja riisiä. Jälkkäriksi kuopus valitsi Aino Mustikkajäätelön ja minä ajattelin testata Ingman Creamy Rocky Roadin. Näillä aloitellaan ja herkutellen jatketaan. Tervemenoa laiha elämä!


Lapsuuden parhaat hetket tehdään yhdessä. Ne eivät vaadi paljoa, ainoastaan aikaa. Meillä ei revitä stressiä vaan hullutellaan säännöllisesti. Lähdetään keskiyön leikkipuistokierrokselle eväiden kanssa, syödään aamupala nurmikolla viltin päällä, telttaillaan talvella takkahuoneen lattialla tai pidetään lautapeli- tai elokuvamaraton herkkujen kanssa. Legolandit, huvipuistot, kylpylät ja muut lomapaikat ovat ihania ja niissä on hauskaa, mutta kun tehdään niitä muistoja ja hetkiä, jotka muistetaan vielä vuosikymmentenkin jälkeen ei tarvita rahaa. Tarvitaan vain aikaa ja halua heittäytyä.


Parhaat muistot tehdään arjen keskellä, ihan vaan sillä, että ollaan yhdessä. Kaikessa rauhassa.


Mukavaa viikonloppua!

Paikallisessa...

Maailmassa on muutama paikka, joita inhoan satasella. Yksi näistä on paikallinen autokorjaamo. Ihan hyvä korjaamo, hommat hoituvat ei siinä mitään, omistaja on mukava ja kaikki toimii, mutta kun menet sisään, tunnet olevasi ääliö, kun kerrot asiasi, tunnet olevasi ääliö ja kun tulet pois, tunnet olevasi ääliö. Minä voin olla ääliö, mutta en minä välttämättä tykkää siitä, että se selviää minulle.


Ensimmäinen kerta paikallisessa oli, kun ukko passitti viemään auton öljynvaihtoon. Pakko oli mennä, ei auttanut vaikka vetosi ja keksi jos jotain tekosyitä. Aika oli varattu, ukko sairas, filtteri vai mikä perkeleen suodatin se oli, takakontissa ja auto odotti pihalla. "Jätät sen vaan sinne, lyöt avaimet kouraan, siellä tiedetään että oot tulossa ja mitä pitää tehdä." Pitkin hampain painelin autoon ja hurautin korjaamolle. Omistaja käski ajaa auton sisälle ja minä siihen että jaa minäkö? Ja mihinkäkö? Noista ovistako? Sain auton viimein ajettua sisälle ja pari rinkiä hallissa, kun omistaja heilutti käsiään sinne ja tänne ja yritti joillain kansainvälisillä autoilijoiden käsimerkeillä opastaa oikeaan pilttuuseen. Meni jo hermo, kun toinen huitoi kuin heinämies enkä tajunnut yhtään, mitä helvettiä mies halusi kertoa ja minne piti mennä, joten veivasin lasin auki ja huikkasin, että aja itte, meen käymään kaupassa. Ostin maidot ja muut ja menin takaisn katsomaan josko homma olisi tehty. Olihan se. Omistaja löi avaimet käteen ja käski peruuttaa ulos. Jaa minäkö? Tuolta? Silleen kiemurtamallako? Et millään viittis ajaa, tulis paljon vähemmän vahinkoa?  Omistaja katsoi kuin hullua, huokaisi ja peruutti auton ulos. Ei meikäläisen paikka enkä mennyt toista kertaa.


Ennen kuin viime vuonna. Pakko. Ukko töissä toisella paikkakunnalla, minä katsastamassa autoa ja pomppasi taas, kun airbagin varoitusvalo paloi. Ei auttanut vaikka yritin inssille selittää, että valon palaminen johtuu kurasta, tie on yhtä kuravelliä ja varoitusvalojen liitokset niin perseestä, että auto on kuin disco joka kevät ja syksy. Autossa ei ole mitään vikaa, valo sammuu heti, kun tie kuivuu. Ei mennyt läpi. Inssi totesi lyhyesti, että autokorjaamo on tuossa parin sadan metrin päässä, jos saat tälle päivää ajan ja valon nollattua, hän katsoo sen vielä uudestaan samana päivänä. Pakko oli mennä. Vitutti, mutta ei auttanut. Ei kun autoon ja korjaamolle.


Autokorjaamo oli muuttanut sitten edellisen keikan. Nyt oli oikein erillinen toimisto, jossa jopa oma sisäänkäynti ja kyltti ovessa. Sinne siis. Toimistossa oli kaksi miestä haalarit päällä. Esittelin itseni, kerroin olleeni katsastamassa autoa ja kerroin kuinka kävi ja mitä pitäisi tehdä. Pikku juttu kerroin, on tehty ennenkin, tarvitsee vain pistää letkuihin ja nollata anturit. Kymmenen minuuttia. Ukot tuijottivat puhumatta mitään. Niin että miten olisi, jatkoin, ehtisikö ja vielä heti? "Ei me olla täällä töissä.", toinen tokaisi. Voi kilin vittu. Siinä sitä istuttiin toimistopöydän takana kuin maailman omistajat, rivissä, kahvikupit edessä ja paskaiset haalarit päällä. Ei käväissyt mielessä heti sanoa, että ollaan täällä vaan ilmaisen kahvin perässä. Ääliöt! Tiedustelin sitten mistäköhän omistajan voisi löytää. Ei tietoa. Ei tietenkään. Tukehtukaa pullaan!


Toimistosta ulos ja halliin. Halli täynnä autoja, joiden alta näkyi jalkoja. Rykäisin ja huikkasin haloo. Jalat vetäytyivät syvemmälle autojen alle. Seisoskelin siinä sitten keskellä hallia ja tunsin oloni kuinka ollakaan ääliöksi ja odottelin josko joku uskaltautuisi auton alta pois. Ei toivoa. Viimein yhden auton takaa laahusti paikalle mies. Pysähtyi auton peräpään viereen ja vahtasi. Sanaakaan ei sanonut, tuijotti vain. Minä selittämään miksi tulin. Olin katsastamassa autoa ja kävi näin ja jos heti ehtisitte katsoa, katsastusinssi leimaisi paperin vielä tänään. "En mä oo täällä töissä. " No et tietenkään ole. Teki mieli lyödä tunkalla. Muuten vaan hortoilet täällä paskaisissa kuteissa nyrkit piessä. Sitä esiintyy nykyään aika paljon. Missähän omistaja sitten mahtaisi olla, olisiko tietoa? Ei, no ei tietenkään ole. Just joo. Ei siinä mitään seistään tässä ja odotetaan, josko maa avautuisi tai perse repeäisi, kumpi vaan ensin ehtii.


Mistä perkeleestä sitä tietää kuka autokorjaamossa kuuluu henkilökuntaan ja kuka on vaan paikalla hengaileva wannabe asentaja? Kaikilla on haalarit, kaikilla on naama ja nyrkit paskassa eikä kukaan puhu mitään. Mistä peräkamarista näitä haalitaan? Muuten kyllä ollaan miestä ja puhutaan teknistä ja heitetään herjaa, mutta antaa olla kun nainen tulee asiakkaaksi ja herra varjele erehtyy vielä puhumaan tai kysymään jotain, niin naps, suun ja pään välinen yhteys katkeaa. Seisovat sekä silmät että järki. Oikein ravintoketjun kunkut!


Löytyi se omistaja viimein, kun joka paikan kiersi, pikkukonttorista. Lupasi hoitaa homman ja puolen tunnin päästä saisi hakea pois. Painuin ABC:lle kahville vaikka mieli olisi tehnyt painua viinakauppaan ja vetää pää täyteen ojanpenkalla. Puolen tunnin kuluttua takaisin korjaamolle. Auto löytyi, ainoatakaan ihmistä ei. Ei edes jalkoja. Ei jaksanut enää yllättää. Joku ehti antaa naishälytyksen ja juostiin porukalla piiloon. Odottelin paskahaalareiden invaasiota ja istuskelin autossa. Haalarimiehet ilmestyivät paikalle, kuljeskelivat auton ohi puhumatta mitään, kyselemättä mitään enkä minäkään enää jaksanut kysellä ollaanko töissä vai muuten vaan nyrkit ja haalarit paskassa. Istun tässä saatana vaikka aamuun asti enkä puhu tai kysy mitään. Osataan meilläkin.


Joku haalari oli ilmeisesti jossain vaiheessa käynyt kertomassa omistajalle, että joku hullu istuu hallissa autossa eikä lähde pois, koska omistaja tuli viimein paikalle. Maksu ja "et viittis peruuttaa ulos, tulee vähemmän vahinkoa" ja äkkiä pois. Katsastuskonttorille, ajanvaraushenkilölle selittämään, että joo, kyllä se inssi lupasi vielä tänään katsoa ja leimata ja nyt se ukko tänne tai tiedät miltä tuntuu istua nitoja perseessä.


Minäkin kävin ammattikoulun autopuolta. Pari kuukautta. Viilasin pistepuikon ja piirtopuikon. Oli paskaiset haalaritkin, kun jätkät kaatoivat öljyä taskuihin.. Opiskelin teoriaa ja puhuin asentajaa. Olisi pitänyt jatkaa loppuun asti ja perustaa autokorjaamo. Hommata henkilökunnalle pinkit haalarit. Eipä olisi menneet henkilökunnan ja asiakkaiden haalarit sekaisin. Mutta silleen tosissaan, miksi ne on tuollaisia? Lauma zombeja, jotka vaan tuijottavat hiljaa, jos nainen erehtyy korjaamolle. Onko olemassa joku sääntö, jota en tiedä tyyliin "pääsy sallittu vain kolmijalkaisille" vai mikä on homman nimi? Naisillakin on nykyään autoja ja ne saattavat joskus jopa hajota ja sinne kaiken pyhän keskelle on vaan pakko tulla. Ei sen nyt pitäisi olla niin vaikeaa, sanoa hei, kysyä mikä hätänä ja kertoa koska kaikki on kunnossa ja huikata vielä hei loppuun. Painattakaa vaikka joku lappu sinne haalareiden taskuun: "Siinä tapauksessa, että nainen astuu ovesta, tee näin..." Lidlissä on laminaattikoneita tarjouksessa, laminoitte lapun ja tuikkaatte takataskuun. Tai sitten laitatte oveen kyltin: "Haalarit sallittu ainoastaan henkilökunnalle, pese kätesi ja naamasi ennen korjaamon astumista."

Autoa mä katsastan...

Tänään oli sitten se vihonviimeinen mahdollisuus katsastaa auto ja perinteiden mukaisesti aika katsastukseen tuli varattua vasta eilen, mitä sitä turhia hötkyilemään, viimetinka on ihan hyvä aika hoitaa hommat. Aamulla vielä häthätää viruttelin pahimmat kurat kyljistä, hakkasin kivettyneet kurat pyöränkoteloista ja katsastuskonttorille ajellessa pyyhin vielä nenäliinalla kojelaudalta pölyjä ja survoin Star Wars -keräilykorttien käärepapereita ja tyhjiä pillimehupurkkeja käsilaukkuun.


Itsekseni tuumin, kun meinasin vetää yhdessä kurvissa kanavaan, kun olin kumartunut pyyhkimään auton ovipaneelista tenavan suutuspäissään potkaisemaa kuraisen kumpparin jälkeä, että olisi ollut hiukka noloa soittaa poliisille kanavan pohjalta, että ette millään viitsisi tulla vetämään tätiä kanavasta pois, kun auto lipesi hanskasta pölyjä pyyhkiessä. Onneksi hoksasin kurkata tuulilasiin ajoissa ja ehdin kääntää rattia ja päästiin turvallisesti katsastuskonttorille.


Ongelmana auton katsastamisessa on tämä meikäläisen asuinpaikka ja tie, jota pitkin tänne ja täältä ajellaan. Kotiin ja kotoa pois päästäkseen täytyy ajaa runsas viisi kilometriä soratietä, joka parhaimmillaan on mitä ihanin ja pahimmillaan jotain niin käsittämättömän helvetillistä, että sitä ei usko ellei itse kokeile. Tiehen ja sen ominaisuuksiin sen kummemmin puuttumatta totean vain, että katsastukseen mentäessä ei koskaan voi olla varma lopputuloksesta. Joskus menee hyvin ja joskus päin helvettiä. Tänään meni päin helvettiä.


Paikallisen katsastuskonttorin naiset eivät ilmeisesti ole käyneet asiakaspalvelukursseja. Toiseen näistä kahdesta tutustuin viime vuonna ja meinasin survoa rouvan perseeseen nitojan poikittain. Tämän päiväinen tuntui käyneen läpi saman työhönopastusprosessin. Meikäläinen ymmärsi pitää turpansa kiinni omalla vuorollaan, kun jonossa edellä ollut nainen kiristi vastaanottohenkilön ruuvia oikein urakalla. Täti oli tullut palauttamaan autonsa kilpiä ja oli ajatellut asian hoituvan vain sillä, että paukauttaa kilvet tiskille ja sanoo heippa. No ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Täti aukoi päätään ja vastaanottohenkilö ampui takaisin sanoja säästelemättä. Minä hinkkasin kengänkärjellä lattiaa ja yritin olla näkymätön ja minun takanani omaa vuoroaan odotellut mies häipyi ulos.
Tilanne rauhoittui, kun täti nappasi kilvet pöydältä kainaloonsa ja oven paukauttaen paineli haistatellen ulos. Vastaanottohenkilö huusi vielä suoli pitkällä perään, että "vaikkei uskoisi päällepäin, niin meidänkin pitää täällä syödä joskus" ja kääntyi punaisena ja hampaita kiristellen meikäläisen puoleen että mitä saisi olla ja huokaisi raskaasti. Pihalle paennut mieskin uskaltautui takaisin sisälle ja jäi kyyristelemään meikäläisen selän taakse. Ei siinä mitään, vastaanottohenkilön pulssi tasaantui ja hoidettiin homma ja ei kun istumaan ja odottelemaan, että joku ajaa auton telineille.


Lueskelin siinä Tekniikan Maailmaa kun paikalle saapui maailman kovin jätkä katsastuttamaan peräkärryään tuosta noin vain ilman ajanvarausta ja vastaanottohenkilö yritti selittää hampaita kiristellen, että heillä yksi inssi sairastui kesken päivän ja joutui lähtemään kotiin ja toinen on raskaan kaluston tarkastuksissa ja kolmannella on varauksia koko päiväksi, eikä aikoja ole ennen kuin perjantaille. Maailman kovimmalle tämä ei tietenkään käynyt ja piti soitella aluepäällikölle. Tuli niin sääli vastaanottohenkilöä ja samalla ajattelin, että tässähän olisi meikäläiselle työpaikka, jossa saisi toteuttaa ja ilmaista itseään kunnolla, ei tarvitsisi hillitä tai jarrutella. Suorastaan odotin vesi kielellä, että maailman kovin kysyisi, josko voisi katsastaa kärrynsä ennen minua. Olisi poistunut sen jälkeen aisa takapuolessa. Ei kysynyt ja piti olla hiljaa :(


Lyhyestä virsi kaunis, auto pomppasi kuin pallo. Kuskin puoleinen etuiskari oli paskana, asia, jonka olin osannut arvatakin, kun keväällä täräytin rakkaalla kototielläni helvetinmoiseen kraateriin ja kuului aivan tajuton paukahdus. Loppuraportti kehotti uusimaan vielä akselista jonkun härpäkkeen, josta pihalle paennut omaa vuoroaan odottanut mies, joka uskalsi viimein avata suunsa, kysyi naureskellen, että tietääkös rouva että tämä kyseinen härpäke on tieteelliseltä nimeltään "koiranluut" ja iski silmää perään. Teki mieli sanoa, että ehe, ehe olipa hauskaa ja näyttää keskaria ja tokaista, että tietääkös pallinaama, että rouva kävi ammattikoulun autopuolta jonkin aikaa ja tunnistaa jopa tunkan.


No ei siinä mitään. Vikalista kourassa kotiin ja kohti uusia seikkailuja autokorjaamojen ihmeellisen maailmaan. Siinä sitä riittääkin kerrottavaa. Jaksattekos odotella :)


Sen verran vielä kerron, että Tekniikan Maailmasta opin sen, että syy siihen, että miehet kuolevat yleensä naisia nuorempana on luonnon valinnassa. Luonto(kin) ymmärtää naisen olevan kehityksen ja elämän kannalta tärkeämmän ja karsii dna:sta sellaiset viat ja virheet, jotka heikentäisivät naisen selviämistä. Miesten viat jätetään, miehillä kun ei evoluution kannalta juurikaan ole merkitystä. Taidan ruveta kestotilaajaksi.